Älä ikinä luovuta

Moi! Alkuviikosta ajattelin vielä kirjoittaa jostain aivan muusta aiheesta. Sitten päätin katsoa elokuvan, jonka juoni kuulosti mielenkiintoiselta. Elokuva perustui tositapahtumiin ja sen nimi on Courage, eli rohkeus. Se kertoi nuoresta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta, joka pääsi pelaamaan Texasin yliopistoon, jossa hän oli joukkueen tärkein pelaaja. Sitten hän sairastui luusyöpään ja joutui taistelemaan hengestään, muttei missään vaiheessa näyttänyt luovuttamisen merkkejä. Suosittelen jokaista katsomaan tuon elokuvan, niin puhutteleva se on.

Jokainen ihminen joutuu kohtaamaan elämässään haastavia aikoja. Yksi asia on se, että millaisten ihmisten annamme puhua elämäämme? Ympäröikö meitä rohkeita, positiivisia ja rohkaisevia ihmisiä vai sellaisia, joilla on huono vaikutus meihin? Toiseksi: Miten käsittelemme haasteita ja ongelmia? Annammeko periksi niiden hyökätessä elämäämme tyhjästä vai päätämmekö mennä niitä kohti ja voittaa ne Jumalan avulla? Kolmanneksi: Mille olemme perustaneet identiteettimme? Omille onnistumisille vai Jeesuksen täydellisen työn varaan? Viime aikoina olen lukenut ensimmäistä ja toista Samuelin kirjaa ja ne ovat todella puhutelleet sydäntäni. Otetaan esimerkki:

1 Samuelin kirja 17:32-39

Daavid sanoi Saulille: ”Kenenkään ei pidä masentua tuon filistealaisen vuoksi. Palvelijasi käy taistelemaan häntä vastaan.” Mutta Saul sanoi Daavidille: ”Et sinä voi mennä taistelemaan tuon filistealaisen kanssa. Sinähän olet vain nuorukainen, mutta hän on mies, joka on sotinut nuoruudestaan saakka.” Daavid vastasi Saulille: ”Palvelijasi on paimentanut isänsä lampaita. Jos leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumasta, minä lähdin sen perään, löin sen maahan ja tempaisin saaliin sen suusta. Jos se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta, löin sen maahan ja tapoin sen. Palvelijasi on siis lyönyt kuoliaaksi sekä leijonan että karhun. Tuolle ympärileikkaamattomalle filistealaiselle tulee käymään samoin kuin niille, sillä hän on häpäissyt elävän Jumalan taistelurivejä.” Daavid sanoi vielä: ”Herra, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen käsistä.” Silloin Saul sanoi Daavidille: ”Mene sitten, Herra olkoon sinun kanssasi.” Saul puki omat varusteensa Daavidin ylle, pani vaskikypärän hänen päähänsä ja haarniskan hänen ylleen. Daavid vyötti Saulin miekan haarniskan päälle ja yritti kävellä, sillä hän ei ollut koskaan kokeillut sellaisia. Daavid sanoi Saulille: ”En minä voi kävellä näissä, koska en ole tottunut tällaisiin.” Niinpä hän riisui ne yltään.

Kun lukee yllä olevat jakeet, nousee sydämelle muutama pointti: Daavid oli kohdannut haastavia tilanteita paimentaessaan lampaita, vaikkei monikaan niistä varmaankaan tiennyt. Hän oli osoittanut pelottomuutta tappaessaan sekä karhun että leijonan. Hänen identiteettinsä ei perustunut omaan voimaan, vaan hänellä oli nöyrä sydän: Hän tiesi, että Herra oli ollut hänen apunsa ja menestys johtui hänestä! Kun Saul yritti saada Daavidin käyttämään omia varusteitaan, se ei toiminut alkuunkaan. Daavidin täytyi mennä omana itsenään kohtaaman Goljat, eikä yrittää olla joku muu, silloin Jumala saisi hänen voitostaan kaiken kunnian, koska hän oli selkeä altavastaaja.

Jos katsomme tarkasti Saulin käyttäytymistä näissä jakeissa, huomamme, että hän katsoo tilannetta ihmisnäkökulmasta. Mitä tarkoitan? Hän viestitti aivan aluksi Daavidille, ettei hän voi voittaa Goljatia, koska vastustaja on ylivertainen häneen verrattuna. Jos Daavid olisi jäänyt kuuntelemaan Saulin vakuutteluita, hän olisi alistunut, eikä voittoa olisi koskaan saatu. Juuri silloin kun näemme edessämme muureja, meidän ei pidä keskittyä niihin, vaan Jumalan yliluonnolliseen voimaan, joka asuu meissä Pyhän Hengen kautta. Miksi pelko ei saanut Daavidia vangittua tuossa tilanteessa? Hänet oli hetkeä aiemmin voideltu kuninkaaksi Samuelin toimesta ja Pyhä Henki vaikutti hänessä. Sen lisäksi hän päätti luottaa ainoastaan Jumalaan.

Jos mietin omaa historiaani ja niitä taisteluita joita olen kohdannut elämäni varrella, tiedostan sen, että ilman Jumalan armoa en olisi niistä selvinnyt. Olen myös kiitollinen niistä, koska ne ovat jalostaneet luonnettani sellaiseksi kuin se tänään on. Ilman haasteita en olisi kokenut tarvetta muuttua. Esimerkiksi vuosia sitten asuessani Kokkolassa identiteettini perustui siihen, miten suosittu olen, onko minulla työpaikka ja tyttöystävä. Kun en saanut työpaikkaa monista haastatteluista huolimatta ja näytti siltä, ettei uskovista löytynyt millään ketään, joka huolisi minut, aloin etsimään seuraa netin kautta myös uskosta osattomista. Mutta tulevien aikojen myötä huomasin, ettei maailma tarjoa aitoa rakkautta, enemmän pintaliitoa ja himoa senkin edestä. Kun aloin näkemään mihin tällainen kehitys voi elämäni johtaa, aloin huutamaan Herran puoleen sydämestäni, että minä tahdon muuttua. En tahdo olla mies, joka hylkää Jumalan ja uskon, koska näin, miten synkältä ja turvattomalta elämäni tulisi näyttämään ilman yhteyttä Jumalan kanssa.

Ilman tuota prosessia en olisi oppinut näkemään tarvetta päästä syvälle Jumalan Sanan periaatteisiin ihan käytännössä. En olisi kaivannut käyttää piilossa olevia lahjojani Jumalan kunniaksi. Ilman pohjakosketusta, en olisi ymmärtänyt huutaa apua rakkaalta Isältä, joka oli milloin tahansa valmis nostamaan minut ylös, kun vain ilmaisisin haluni muuttua. Mutta jos olisin noina aikoina uskonut perkeleen valheet siitä, ettei minulla ole enää mahdollisuutta tehdä parannusta, ei oikeutta tulla seurakuntaan ja katsoa ihmisiä silmiin ja todistaa muutoksestani, en olisi tänään tässä asemassa missä nyt olen.

Muista, rakas lukijani, ettei milloinkaan ole myöhäistä. Vaikka olisit sotkenut elämäsi kuinka pahasti, tai kokisit, että olet aivan yksin, ilman mahdollisuutta kääntyä harhaan vievältä tieltä, jos luet tämän tekstin ja sydämessäsi herää edes pienkin toive, että ehkä Taivaan Isän rakkaus kutsuu juuri sinua, silloin ei ole liian myöhäistä. Armo riittää! Jeesus tuli juuri sinua varten. Älä koskaan luovu toivosta, koska hän rakastaa sinua edelleen ja tahtoo suhteen kanssasi. Ole siunattu Jeesuksen nimessä 😀